Aina vain lunta

Olen samanlainen kuin kissani.

Me ollaan täällä kuin kesäihminen tai kesäkissa. Minä ja kissani.

Joka aamu toinen kissani haluaa ulos ja odottaa, että pääsisi juoksemaan metsään. Ei haittaa, että kissalla ikää on jo 15 vuotta. Siis tulee täyteen kuun lopussa. Joka aamu hän oven avauduttua ihmettelee, että miten se on mahdollista, miten se voikaan olla mahdollista, että vieläkin on lunta. Lunta on ollut jo todella kauan, eikö pitäisi olla jo kesä? Eikö ole aika jo jahdata hiiriä?

Ja uusi päivä, ehkä vähän lämpimämpi, ja taas... Vielä on aivan liikaa lunta. Ja tämä jatkuu, aamusta toiseen. Aina vaan lunta. Lunta....

Miten sitä voi kissa tai ihminen ymmärtää, että täällä on. Entisellä kotipaikkakunnalla on jo melkein kesä. Ja täällä ovat hiihtoladut parhaimmillaan...

Toinen kissani ei talvesta piittaa. Käy varmuuden vuoksi aina hiekkalaatikolla. Sitten vasta ihan kesällä uskaltaa mennä ulos.

Myös luonto ja puut ovat kärsineet lumikuormasta. Moni puu on katkennut, kun lumikuorma oli jo liian painava. Onneksi lumet ovat nyt puista hävinneet ja luonto selviää sittenkin.

Onneksi valo lisääntyy päivä päivältä ja auttaa uskomaan, että kyllä se kevät sulattaa lumen ja kesä tulee kuitenkin...